Jalkaväkirykmentti 9 kilta

Killasta perinneosastoksi

Sotien päätyttyä Jalkaväkirykmentti 9 veteraanit perustivat vuonna 1963 oman killan, JR 9 Killan. Sen tehtävänä oli olla rykmentin aseveljien tukena ja kokoavana voimana. Kilta teki hyvää ja antoisaa työtä huonompiosaisten aseveljien hyväksi saaden arvokasta tukea Kontiorannan varuskunnalta, yhtenä esimerkkinä asunto-olojen kohentaminen. Yhteistyö silloisen Karjalan Jääkäripataljoonan Killan, myöhemmin Pohjois-Karjalan Killan kanssa on toiminut kiitettävästi JR 9:n killan perustamisesta lähtien aina näihin päiviin asti ja jatkuu varmasti tästä eteenkin päin.

Killan lakkauttaminen

Veteraanien ikäännyttyä JR 9:n Killasta tehtiin päätös killan lakkauttamisesta ja muuttamisesta perinneosastoksi. Kilta lopetti toimintansa juhlavasti 14.3.2003 perustamisensa 40-vuotisjuhlassa. Samalla perinneosasto liittyi Prikaatin kiltaan. Juhlissa veteraani Veikko Vuorela luovutti kiltalipun perinneosaston puheenjohtajaksi valitulle Jorma Mikkoselle.

Perinneosaston johtaminen

Perinneosasto jäsenineen kuului Prikaatin kiltaan ilman jäsenmaksuvelvoitetta. Perinneosastoa johti kuusi-henkinen hallitus, joka oli muodostettu kolmesta JR 9:n veteraanista ja kolmesta Prikaatin kiltalaisesta. Puheenjohtajuudesta vastasi aina Prikaatin killan edustaja.

Yhteistyö prikaatin killan kanssa

kesti hyvänä ja tiiviinä vuosikymmenien ajan. Esimerkkinä voidaan mainita osallistumiset yhdessä eri muotoisiin tilaisuuksiin, yhteisten joululahjojen vienti vaikeuksissa oleville Rykmentin veteraaneille, yhdessä vuonna 1991 aloitetut maanpuolustusjuhlat, sekä kiltahuone Poterosta huolehtiminen. Vuosituhannen alussa tehtiin myös yhdessä retkiä niin Rykmentin taistelupaikoille kuin kotimaahankin. Veteraaniemme keski-iän noustessa pitkistä matkoista luovuttiin. Pieniä retkiä kuitenkin järjestettiin veteraanien ehdoilla.

JR 9 Perinneosaston lakkauttaminen

Tärkeimpänä asiana veteraaniemme kohdalla oli kuntoutuksen järjestäminen.

JR 9 sotataival jatkosodassa, Tohmajärvi–Levina–Tohmajärvi

Jalkaväkirykmentti 9 (JR 9) oli jatkosodan 7.Divisioonan rykmentti. Se kuului suojajoukkoihin ja sen perustamisesta vastasivat välirauhan aikainen Kontiorannassa 14.8.1940 perustettu 9.Prikaati sekä Pohjois-Karjalan Suojeluskuntapiiri. Välirauhan aikana 9.Prikaati sai käskyn suojajoukkoryhmitykseen siirtymisestä 10. kesäkuuta 1941. Tämän seurauksena prikaati muutettiin Jalkaväkirykmentti 9:ksi. I ja II Pataljoonan rungot muodostettiin palveluksessa olevista varusmiehistä ja täydennettiin palvelukseen kutsutuilla reserviläisillä. Pohjois-Karjalan Suojeluskuntapiiri perusti Enon Kaltimossa rykmentin III Pataljoonan Enon, Ilomantsin ja Kontiolahden reserviläisistä. Osa joukosta tuli myös Etelä-Pohjanmaalta.

Rykmentin komentajaksi nimitettiin 9. Prikaatin komentajana toiminut eversti August Kuistio, I pataljoonan komentajaksi kapteeni Sulo Marttinen, II pataljoonan komentajaksi majuri Matti Aarnio ja III pataljoonan komentajaksi majuri Erkki Enberg. Komppanianpäälliköt olivat ammattiupseereita, joista tunnetuin oli kapteeni Marokon kauhu Aarne Juutilainen. 9.Prikaatin varusmiehistä perustettiin myös 7.Divisioonan polkupyöräkomppania Pinna, jonka päällikkönä toimi luutnantti Yrjö Keinonen.

Jatkosodan sytyttyä rykmentti keskitettiin Tohmajärvelle. Se kuului eversti Antero Svenssonin johtamaan 7.Divisioonaan. Tulitukena oli muun muassa Kenttätykistörykmentti 2 (KTR 2), jonka I Patteristo oli muodostettu 9.Prikaatin patteristosta ja muut reserviläisistä. Nämä yksiköt tunnettiin myöhemmin Liperin ja Kuusjärven patteristoina.

Hyökkäysvaihe

7.Divisioona oli kenraali Woldemar Hägglundin komentaman VII Armeijakunnan vahvempi osa. Armeijakunnan hyökkäyskaista ulottui Pyhäjärvestä Jänisjokeen. Selkeän painopisteen muodostaneen 7.Divisioonan hyökkäys lähti liikkeelle Tohmajärveltä 10.7.1941 kello 17. Jalkaväkirykmentit 51 ja 30 mursivat vihollisen lujan rajapuolustuksen ja vyöryttivät hyökkäystä 10 km Tohmajärven-Pälkjärven -maantien suunnassa eteenpäin. Vastassa oli neuvostojoukkojen parhaimmistoon kuuluva eversti Bondarevin komentama 168.D, joka oli saanut kokemusta jo talvisodan mottitaisteluissa.

Tähän asti toisessa portaassa edennyt eversti August Kuistion komentama JR 9 siirrettiin divisioonan hyökkäyksen kärjeksi ja se ryhtyi valtaamaan tärkeää Iljalan tienristeysaluetta 12.7. aamulla. Risteysalueella neuvostojoukot olivat kaivautuneet asemiinsa ja linnoittautuneet bunkkereihinsa. Läheisen hautausmaan kellotapulista tulitti vihollisen pikakivääriryhmä. Luutnantti Vuorensola eteni komppaniansa kärjessä aukean pellon ylitse kiivaan vihollistulen alla hautausmaan laitaan, jossa vastustaja oli vahvasti varustetuissa asemissa hautausmaalla. Kellotapulissa olleita konekivääreitä ja pikakivääreitä tuhoamaan kapteeni Vuorensola muodosti ryhmän vapaaehtoisista. Ryhmän taistelija, alikersantti Saunamäki räjäytti kellotapulin kasapanoksella. Luutnantti Vuorensola haavoittui tämän hyökkäyksen aikana.

Kellotapulin tuhoamisen jälkeen neuvostojoukkojen puolustus romahti risteysalueella. Hautausmaa ja tienristeys vallattiin 12.7. aamupäivän aikana. Ensimmäisessä varsinaisessa taistelussaan JR 9 ja erityisesti sen I Pataljoona kärsi suuret tappiot. JR 9 eteni ankarasti taistellen pitkin Jänisjärven länsirantaa, jossa puna-armeija oli linnoittanut Kirkkolahden ja Kontioleppälahden kylät. Jänisjärven ja Vahvajärven kapeikosta rykmentti eteni melko suurin tappioin ensimmäisen sotaviikkonsa aikana. Heinäkuun loppuun mennessä saavutettiin Laatokan ranta Kirjavalahdessa, jossa torjuttiin länteen pyrkiviä neuvostojoukkoja VI Armeijakunnan katkaistua niiden yhteydet itään. III Pataljoona jäi saartamaan Sortavalaa, mutta muut pataljoonat alistettiin 19.Divisioonalle, joka taistellen pyrki vahvasti linnoitettuun Kumurinmäkeen. Pataljoonat olivat valtaamassa Latvasyrjää ja Vieremäjärvien maastoa 6.–13.8.1941. Hyökkäys jatkui Kuokkaniemen ja Otsoisten kautta Rautalahteen katkaisten neuvostojoukkojen yhteydet Sortavalasta etelään.

Elokuun lopulla 1941 7.Divisioonan tehtävänä oli edetä vanhalta rajalta Käsnäselän kylän kohdalta suoraan itään sekä katkaista Muurmannin rata Petroskoin ja Syvärin väliltä. Vanhan rajan ylitys 30.8. aiheutti vastustusta III Pataljoonan joukoissa. Sodan ajan asiakirjojen mukaan 413 pääosin Ilomantsin rajapitäjästä kotoisin ollutta miestä kieltäytyi ylittämästä vanhaa valtakunnan rajaa. Tapaus oli suurin kieltäytymistapaus kesällä 1941. Divisioonan komentaja sai tilanteen selvitetyksi ja rykmentti päätyi syyskuun alussa Vieljärvelle. VI Armeijakunta oli edennyt kauaksi Syvärin alajuoksulle ja 11.Divisioona jatkoi etenemistä Suojärveltä kohti Petroskoita saavuttaen 9. syyskuuta Prääsän.

Ala-Syvärille edenneen VI Armeijakunnan vasemman sivustan suojana 7.Divisioonan käskettiin edetä suoraan itään ja katkaista Muurmannin rata. JR 9 eteni huonoa tietä Kaskanan parakeille. Tiedustelu oli selvittänyt, että kulkukelpoista tieuraa Kaskanan ja Tarsepolin välisessä soisessa ja kosteassa kuusikkokorvessa ei ollut. Divisioonan pioneerikomentaja suoritti 18.9. kärkijoukkojen jäljessä katselmuksen ja kuvasi reitin kuntoa seuraavasti: Kaskanasta n. 12 km itään on ajoneuvotietä, kilometrit 12–14 ajoneuvopolkua, 16–26 km ei mitään tietä, 26–30 km polku ja loput n. 5 km ajoneuvopolkua. Loppuosa 4-5 km oli lisäksi osittain miinoitettu ja murrostettu. Pioneerikomentajan ilmoituksen mukaan tien tekeminen autotieksi kestäisi koko divisioonan voimin kahdeksan vuorokautta.

Niinpä joukko-osastoille jaettiin tieosuudet ja ryhdyttiin rakentamaan kapulatietä huoltoväyläksi. Divisioonan pääosat olivat tietöissä 18.–22.9.1941 välisen ajan. Monimutkaisten kapulateiden ja siltojen rakentaminen oli hankalaa väsyttäen sekä miehiä että hevosia. Muonitus oli kuitenkin hyvää, sillä JR 9:n vallattua Kaskanan kylän saatiin sieltä saaliiksi pelloista perunaa ja kaalia sekä 300 lehmää, joten lihastakaan ei ollut puutetta. Kenttäkeittiöistä höyrysivät herkulliset lihan tuoksut. Tie valmistui etuajassa jo 23.9., tosin soveltuen ainoastaan hevosvetoisille ajoneuvoille. Tietöiden aikana kärkikomppania ja III/JR 51 etenivät kohti Tarsepolia vaikeissa olosuhteissa vihollisen häirinnän alla. Eteneminen tapahtui kulku-uraa raivaten. Tarsepol vallattiin vähäisten taisteluiden jälkeen 21.9.1941 ja päästiin Muurmannin radalle. Latvan aseman valtaaminen ja radan katkaiseminen onnistui 25.9.1941 useiden päivien taisteluiden jälkeen. Suomalaisjoukkojen eteneminen korpivaelluksella Kaskanasta Tarsepoliin yllätti neuvostojoukot täydellisesti.

Syvärin ylitys

Seuraava tavoite Syvärin pohjoisranta saavutettiin lokakuun alussa. JR 9 sai tehtäväksi 7.Divisioonan kärkenä edetä Syvärin yli ja tavoite oli sillanpääasema noin 20 kilometrin etäisyydellä Syvärin eteläpuolella.

Kaikissa 7.Divisioonan joukoissa vallitsi väsymys, sillä kolmen kuukauden yhtämittainen eteneminen ja kovat taistelut olivat kuluttaneet miehet. Viimeisten 150 kilometrin matkalla eivät olleet oma huolto eivätkä tykit pysyneet perässä. Taistelukuntoa alensi huomattavasti myös divisioonassa näihin aikoihin jyllännyt ripuliepidemia. Pitkän etenemisen jälkeen oli myös liikkeellä huhu, että kun päästään Syvärille asti, niin se on sitten siinä, joten Syvärin ylitys ei tuntunut tarpeelliselta.

Taisteluista väsyneiden miesten vesistönylitys viivästyi, sillä käsketyt osastot kieltäytyivät nousemasta syöksyveneisiin. Miehet eivät yksinkertaisesti rohjenneet astua ruuhiin eivätkä lähteä ylimenoon pimeällä, koska muun muassa tulituki puuttui. Vielä kerran 6.10.1941 päätettiin yrittää ylimenoa, ja tällä kertaa päiväsaikaan kello 14.00. Ylitystä varten Pioneeripataljoona 35:n miehet raahasivat rantapusikkoon parikymmentä ruuhta. Rykmentin jääkärijoukkueen johtaja, suomusjärveläinen vänrikki Jouko Larmo kokosi JR 9 I Pataljoonan vapaaehtoisista iskuportaaksi muutaman ruuhellisen rohkeimpia miehiä. Ylimenokohdan vastarannalla oli todettu kuusi bunkkeria. Ne olivat rantaviivalta noin 100–200 metrin etäisyydellä ja ampuma-aukot osoittivat joelle.

Parikymmentä minuuttia kestänyt tulivalmistelu vastarannan vihollisen asemiin aloitettiin kello 13.50 ja siihen osallistuivat rykmentin tykistöpatterit, kranaatinheittimet, panssarintorjuntatykit ja savunheitinjoukkue. Iskuportaan ensimmäiset ruuhet vänrikki Larmo miehineen työnsi veteen kello 14.05. Syväri oli tällä kohtaa noin 350 metriä leveä, melko vuolaasti virtaava joki. Vihollinen alkoi ampua heti kahta ensimmäistä ruuhta vastarannalta niin että vesi roiskui ruuhien ympärillä. Yksi ruuhi miehineen sai sen verran osumia, että sen oli palattava takaisin. Kärkiosastona toiminut Larmon iskuryhmä pääsi rantaan, ja heidän vanavedessään Pioneeripataljoona 35:n miehet soutivat ruuhilla muut JR 9:n joukot virran ylitse reipasta tahtia, pari komppaniaa puolessa tunnissa. Vihollisen vastarinta oli rykmentin taistelukertomuksen mukaan melko vähäistä. Vajaan tunnin kuluttua ensimmäiset osat - I/JR 9 ja PPK/7.D eli Polkupyöräkomppania Pinna oli soudettu Syvärin eteläpuolelle. Syvärin ylimenojärjestys oli seuraava: ensin meni Larmon iskuryhmä ja sitä seurasivat I/JR 9, PPK/7.D, III/JR 9 ja II/JR 9. Divisioonan loppuosien, yksi tykistöpatteristo mukaan lukien, ylimeno toteutettiin välittömästi näiden jälkeen.

Ylimenon aikana etelän suunnalta lähestyi kaksi vihollisen pommikonetta uhkaavasti ylimenopaikkaa. Silloin pohjoisen suunnasta lensivät ylimenon ilmasuojaksi varatut seitsemän suomalaista hävittäjää, jotka ampuivat toisen pommikoneen alas toisen kääntyessä pakoon.

Päästyään joen etelärannalle JR 9 jatkoi hyökkäystään viivytyksettä Voznesenjan eli Syvärinniskan suuntaan saavuttaen sen puolen yön aikaan neuvostojoukkojen perääntyessä Ostan suuntaan. Tämän jälkeen JR 9 eteni käskettyyn tavoitteeseen Levinan kylän tasalle lähelle Ostan kylää. Ylimenosta on tehty kenttäpostikortti, jonka kuvassa näkyy hyökkäyksen tuoksina. Tekstinä on Yrjö Jylhän riimittelemä klassikkoruno Syvärin laulu (1942).

Lähellä Äänisen rantaa tapahtuneen Syvärin ylityksen jälkeen JR 9 eteni linjalle Osta-Levina, missä puolustusaseman vakauttamistaistelut kestivät vuoden 1941 loppuun asti. Koko loppuvuoden Puna-armeija teki vastahyökkäyksiä varsinkin lännessä Baranin ja Gongenitsijärven suunnalla. Siellä eteentyönnetty I Pataljoona oli vaarassa joutua mottiin, mutta sen onnistui vetäytyä Kuzrajärven jään yli pimeyden turvin.

Taisteluosasto Juutilaiseen kuulunut I/JR 9 osallistui yhteen Syvärin rintamaosuuden kovimmista ja kuluttavimmista taisteluista, jotka käytiin strategisesti tärkeän Goran kylän maastossa Levinan-Baranin tien eteläpuolella vuodenvaihteen 1941–1942 molemmin puolin. Ensimmäisen pataljoonan osa ei ollut helppo, sillä pitkälle lounaaseen työnnetyn pataljoonan huono huoltotilanne, heikkokuntoiset puolustusasemat ja vihollisen sivustahyökkäysten uhka synkässä korvessa erillään muista suomalaisjoukoista hermostuttivat miehiä.

I/JR 9 joutuikin saarrostetuksi 16.12.1941, mutta se ei jäänyt odottamaan apujoukkojen saapumista, vaan pelastautui vetäytymällä uhkarohkeasti pimeyden turvin Kuzrajärven jään yli. Lähes vuorokauden kestäneen noin kymmenen kilometriä pitkän erämaataivalluksen jälkeen pataljoona pääsi suomalaisten hallussa olevalle Ostan-Baranin maantielle.

Hyökkäysvaiheessa Goran alue oli saatu suomalaisten haltuun, mutta puna-armeijan 114.Jalkaväkidivisioona hyökkäsi 19.12.1941 tykistön ja ilmavoimien tukemana Tetoinmäelle vallaten sen laella olleet Goran (Mäkikylän) ja Shumilinon (Sumilan) kylät raskaiden taisteluiden jälkeen 20.12.1941. Goravaaran luoteispuolella oli erillinen Kaljukukkulaksi kutsuttu mäki, jonka hallinnasta käytiin armottomia taisteluja. Neuvostojoukot alkoivat varustaa vaaraa ja Kaljukukkulaa jatkohyökkäyksensä tukikohdiksi tarkoituksenaan jatkaa etenemistä Baranin kylän suuntaan pohjoiseen, saada aikaan murtuma rintamaan ja pakottaa suomalaisjoukot Syvärin pohjoispuolelle. Tämä havahdutti sodanjohdon Syvärin rintamaa uhkaavasta vaarasta. Apujoukkojen kokoaminen ja keskittäminen alueelle aloitettiin välittömästi. Ensimmäinen yritys vaaran takaisin valtaamiseksi tehtiin jo heti seuraavana päivänä 21.12.1941, jolloin suomalaiset valtasivat neuvostojoukkojen perustaman tukikohdan. Vihollisen voimakkaan vastahyökkäyksen aiheuttamat suuret miestappiot pakottivat suomalaisjoukot perääntymään vallatuista asemista. Myös seuraavana päivänä tehty yritys epäonnistui.

Suomalaisjoukot pyrkivät kuitenkin valtaamaan Syvärillä menettämänsä Goran kylän takaisin. Uusi hyökkäys, johon osallistui JR 30:n ja JR 51:n joukkoja, alkoi aamulla 27.12. tykistövalmistelulla. Kylää ei saatu vallattua, ja niin miehet ryhmittyivät puolustukseen. Vaaralle tuli lounaasta ura, jota vihollinen käytti päähuoltoreittinään. Suomalaisjoukkojen valmistellessa Goran takaisinvaltausta päätettiin hyökätä pohjoisesta uralle, pureutua siihen lujasti ja saada Goraan edenneet vihollisjoukot vetäytymään huollon loppuessa.

Huoltotietä ryhtyivät katkaisemaan 7.Divisioonan Polkupyöräkomppania ja 2./JR 9 hyökäten etelään ja lyöden tien suojana olleen viholliskomppanian 28.12.1941. Seuraavana päivänä tehtiin huoltotielle varsinainen hyökkäys ja se saatiin katkaistua sekä pidettyä hallussa puna-armeijan vastaiskusta huolimatta. Tämän kohdan kautta aloitettiin muutamaa päivää myöhemmin Goralle pureutuneen vihollisen motittaminen, kun I/JR 8 meni kohdan kautta vihollisen selustaan vaaran eteläpuolelle.

Vuodenvaihteen jälkeen joukot järjestettiin uudelleen ja alueelle saatiin lisävoimia. Taistelut jatkuivat ja rintamalinja aaltoili, mutta lopulta Goraa puolustavat neuvostojoukot saarrettiin. Tätä mottia puna-armeija yritti tuloksetta murtaa saartorenkaan ulkopuolelta suuntautuvilla hyökkäyksillä. Goran motti purkautui lopullisesti 10.1.1941, jolloin neuvostojoukot yön pimeyden turvin perääntyivät ja alue saatiin suomalaisten haltuun.

Gorassa taistelleita joukko-osastoja olivat muun muassa I/JR9, RajaJP 4, I ja II/JR 30, II/JR 51, Kev.Os 10, SissiOs/7.D, PPK/7.D ja JääkK/JR 29. Tykistöstä taistelutoimiin osallistui III/KTR 2, 5./KTR 2, 8./KTR 9 ja Kev.Psto 10. Taisteluun osallistui tammikuusta 1942 alkaen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan pataljoona I/JR 8. Linna kirjoitti Tuntemattoman sotilaan 9. luvussa Kaljukukkulan taistelusta näin:

”Takavasemmalla sijaitsevan Kaljukukkulan laki ryöppysi raskaassa keskityksessä. Rajajääkäripataljoonan jäännösten oli lopulta kolmen turhan ja verisen yrityksen jälkeen onnistunut pureutua siihen kiinni. Kukkulan rinteet oli reunustettu ruumiilla, sillä vihollisella ei ollut peräytymismahdollisuuksia ja siitä syystä muodostui taistelu erittäin katkeraksi. Rajajääkäreiden hyvä henki kesti kolme epäonnistumista, ja kun neljäs vei heidät kukkulalle, kaatuivat siperialaiset kuoppiinsa yhdenkään antautumatta. Nyt ampui vihollinen sitä kiihkeästi tykistöllään, ja siellä ruumiiden seassa kyhjöttivät rajajääkärit apaattisina, kauhu sydämessä, tuon myllerryksen keskellä.”

Myös polkupyöräkomppania Pinna osallistui Goran alueella käytyihin taisteluihin lähinnä tiedustelu- ja huoltoreittien katkaisutehtävissä sekä nopeissa ylläköissä. Nämä taistelut kuluttivat sen lähes olemattomiin, sillä Goran alueen taisteluiden jälkeen komppanian vahvuus oli ainoastaan 26 sotilasta. Niinpä se lakkautettiin tammikuun alussa 1942 ja jäljellä olevat miehet siirrettiin 1./JR 9:ään, jonka päälliköksi siirrettiin luutnantti Keinonen.

Syvärin rintaman strategisesti ratkaiseviin Goran taisteluihin osallistui noin 4 500 suomalaista, joista kaatui tai haavoittui yli 1 000. Pataljoonista toiseksi eniten tappioita kärsi koko ajan taisteluihin osallistunut I/JR 9. Siperialaisiin valiojoukkoihin kuuluneita neuvostosotilaita on arvioitu kaatuneen noin 2 600.

Raskas hyökkäysvaihe päättyi JR 9:n osalta Ostan suunnan taistelujen taukoamiseen 1.1.1942. Rykmentti oli edennyt runsaat 500 km 177 vuorokauden aikana ja käydyt kovat taistelut olivat verottaneet rykmentin iskuvoimaa kolmanneksella. 7.Divisioonan osalta hyökkäysvaihe päättyi 10.1.1942 Goran taisteluihin. Divisioonalle asetettu tavoite oli saavutettu. Se oli torjunut neuvostojoukkojen vastahyökkäykset sekä vakiinnuttanut rintamalinjan ja -tilanteen.

7. Divisioonan joukot ryhmittyivät puolustukseen saavuttamalleen tasalle. JR 9 puolustusryhmityksen etulinja polveili Ostajoen suuntaisesti sen pohjoispuolella. Puolustuslohko rajautui vasemmalta sivultaan Ääniseen ja sen oikealla puolella sijaitsivat JR 30:n puolustusasemat. Taistelua tuki kolme patteristoa käsittävä Tykistöryhmä Väinämö sekä rykmentin oma Krh.K. Neuvostojoukot halusivat työntää suomalaiset takaisin Syvärin virran pohjoispuolelle ja suorittivat useita vastahyökkäyksiä.

Syvärin alueella neuvostojoukkojen vastahyökkäykset päättyivät vasta tammikuussa 1942 ja varsinainen asemasota alkoi eri puolustuslohkoilla vaiheittain näiden raskaiden taistelujen jälkeen. Rintamalinjat muodostuivat siihen mihin oli päästy ja puolustukseen ryhmittymistoimet alkoivat. Keskitalven paksu lumi ja ankara pakkanen vaikeuttivat taiteluasemien ja majoituskorsujen rakentamista.

Asemasodan aikana rykmentin johto koki muutoksen. JR 9:n komentaja eversti Kuistio komensi rykmenttiä 10.6.1941–31.5.1943, jonka jälkeen hän siirtyi 15.Prikaatin komentajaksi vuosiksi 1943–44. Eversti Kuistion jälkeen JR 9:n komentajana toimi eversti Bertel Ikonen 31.5–4.12.1944, josta hänet komennettiin 6.8.–18.9. väliseksi ajaksi Ilomantsiin Ratsuväkiprikaatin väliaikaiseksi komentajaksi ja Ryhmä E:n komentajan sijaiseksi. Rykmentin komentajan sijaisena tuona aikana toimi everstiluutnantti Kalle Riitesuo.

Asemasotavaihe oli hyvin raskas JR 9:lle, sillä hyökkäysvaiheen rasitusten väsyttämät sotilaat olisivat kipeästi tarvinneet lepoa, jota ei kuitenkaan tullut. Rykmentin henkisen vireyden ylläpitämiseksi ensimmäiseksi rakennettiin toimiva lomajärjestelmä. Asemasotavaiheen aikana otettiin käyttöön kanttiineja, sotilaskoteja, erilaisia ohjelmallisia tilaisuuksia ja kiertueita, juhlia, kilpailuja sekä paraateja. JR 9 sotilaskotia Syvärin eteläpuolella Rotjoilan kansakoulussa, Rotjoilan hovissa, hoiti alan kokenut tekijä, Viipurin Rykmentin ja 9.Prikaatin sotilaskodin johtajatar Iso-Iita Ida Kapanen. Monet puuhastelivat ahkerasti puhdetöiden parissa. Syvärillä kuunneltiin myös Äänislinnasta lähetettävää Aunuksen radion ohjelmaa. Rykmenttiin perustettiin myös oma rintamasoittokunta, joka toimi yhtäjaksoisesti yli kahden vuoden ajan.

Jo asemasotavaiheen alussa käynnistettiin laaja rykmenttijohtoinen kapteeni Yrjö Keinosen johtama miehistön koulutus. Ankarien taisteluiden kuluttamassa rykmentissä oli puute ryhmänjohtajista ja joukkueen varajohtajista, joten tilanteen korjaamiseksi järjestettiin kuusi aliupseerikurssia.

Asemasota keskeytyi neuvostojoukkojen hyökätessä koko Syvärin alueella kelirikon aikaan huhtikuussa vuonna 1942. Rykmenttien saumaan osunut isku aiheutti JR 9:n oikeaan sivustaan kovaa painetta. Puolustusta heikensi se, että alueesta vastuussa ollut rykmentti oli juuri hajotettu ja sen vanhemmat ikäluokat kotiutettu. Puolustuksesta oikealla vastasi Kevyt Osasto 15. Kovia taisteluja käytiin JR 9:n alueella lähinnä Levinan lohkolla kymmenen päivän ajan ja ne päättyivät suomalaisten torjuntavoittoon. Neuvostojoukkojen toiminta jatkui keväthyökkäyksen jälkeenkin aktiivisena, sillä koko asemasodan ajan käytiin ajoittain suuriakin taisteluja.

Jatkosodan 7.Divisioonan tukikohta Kumpu oli Syvärin rintaman kaakkoisin tukikohta. Kummusta olivat erinomaiset tähystysmahdollisuudet venäläisten Ostan ja Kurvoilan väliselle huoltotielle. Yksi kiivaimmista taisteluista käytiinkin III/JR 9:n lohkolla Kumpu-tukikohdan omistuksesta 16.5.1944. Kevättalven 1944 aikana vihollinen kaivoi 180–200 metriä pitkän tunnelin tukikohta Kummun etulinjan vartiopesäkkeiden tasalle maan alle kymmenen metrin syvyyteen. Aamulla tasan klo 9.00 kuului Kummun suunnalta valtava räjähdys. Taistelukertomuksen mukaan vihollinen oli räjäyttänyt suomalaisten esteille saakka kaivamassaan tunnelissa noin 2 000 kg:n räjähdyspanoksen. Räjähdyksestä syntyi valtava kuoppa, jonka halkaisija oli yli 30 metriä ja syvyys lähes 15 metriä. Heti räjähdyksen jälkeen komppanian verran vihollisia syöksyi esteettömästi tukikohtaan. Tämän komppanian etenemisyritykset saatiin estetyksi. Hyökkäyksen toinen aalto tuhoutui pataljoonan epäsuoran tulen tuli-iskussa ja Kumpuun tunkeutunut vihollisjoukko saatiin eristetyksi. Voimakkaan tulivalmistelun jälkeen tukikohta vallattiin takaisin vyöryttämällä ja kello 10.35 se oli taas suomalaisten hallussa.

Asemasotavaihe kesti kevääseen 1944 asti, jolloin lopun merkit vahvistuivat. Saksan armeija vetäytyi Neuvostoliitosta ja liittoutuneet valmistelivat maihinnousua. Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi Karjalankannaksella 9. kesäkuuta ja sen vaikutukset tuntuivat Syvärilläkin, sillä rykmenttejä siirrettiin Kannakselle.

Vetäytymisvaihe

Suomalaiset harvensivat Syvärin takana olleen sillanpään etulinjan asemien miehityksen ja lähtivät siirtymään taaksepäin vihollisen huomaamatta. Joukkoja jätettiin asemiin vain vetäytymisen salaamiseen tarvittava erittäin vähäinen määrä. Syväriltä joukot irtautuivat illalla 17. kesäkuuta. Viimeinen komppania ylitti Syvärin seuraavana päivänä ja suomalaisten rakentama silta räjäytettiin. Irtautuminen onnistui neuvostojoukkojen huomaamatta, sillä ne tulittivat suomalaisten tyhjentyneitä asemia vielä useita tunteja tykistöllään.

Kaksi neuvostokomppaniaa yritti ylittää lautoilla Syvärin vuolaan virran 20. kesäkuuta, mutta Liperin patteristo upotti ne tarkalla tuli-iskulla. Lautat olivat ainoat mahdolliset ylitysvälineet, sillä suomalaisjoukot olivat hävittäneet kaikki veneet sekä muun ylitykseen tarvittavan välineistön. Kesäkuun 21. päivän aamulla klo 7 alkoi teräsmyrsky Syvärillä Lotinanpellon suunnalla noin 12 km leveällä lohkolla. Vihollinen keskitti tähän valitsemaansa läpimurtokohtaan yhteensä noin 1 600 kenttätykin, kranaatinheittimen ja raketinheittimen tulen. Lisäksi sadat suorasuuntaustykit, panssarivaunut ja rynnäkkötykit tulittivat Syvärin etelärannalta sekä sadat pommi- ja rynnäkkökoneet hyökkäsivät etulinjasta 5 km syvyyteen saakka. Tulivalmistelu kesti 3 h 32 min, minkä aikana vihollisen tykistö ja heittimistö ampuivat noin 76 500 kranaattia. Vihollisen ilmavoimat pudottivat ensimmäisenä hyökkäyspäivänä noin 62 000 pommia. Ylimenohyökkäyksen edellä ja sen alkaessa suomalainen tykistö toimi asemasodan ammustensäästöoppien mukaisesti, eikä ampunut täydellä teholla. Ammuksista ei olisi ollut puutetta, sillä niitä jouduttiin tuhoamaan tai jättämään viholliselle yli 70 000 laukausta. Tästä alkoi noin 300 km pitkä yhtämittainen viivytystaistelu Syväriltä U-asemaan.

Aunuksen kannaksen länsiosassa hyökkäävä puna-armeija työnsi suomalaiset pohjoiseen. Maihinnousu Tuuloksessa katkaisi Laatokan ranta- ja rautatien. Joukot joutuivat vetäytymään keväällä valmistunutta kiertotietä maihinnousualueen kiertäen kohti vanhaa rajaa. JR 9 vetäytyi pääosin Äänisen rantaa pitkin. Ahti Vuorensolan johtama jälkijoukko joutui mottiin Ääniseltä maihin nousseen vihollisen katkaistua tien, mutta häikäilemätön läpimurto kuorma-autojonona onnistui ja osasto pääsi omien luo mukanaan haavoittuneet sekä kaatuneet. Läpimurtoa tuki muun muassa jalkansa pahoin rakoille marssinut kranaatinheitinryhmä tulenjohtajana Mikko Juva ja tuliaseman vanhimpana korpraali Mauri Huovinen. Äänislinnasta poistui viimeisenä II/JR 9 kesäkuun 28. päivänä. Rykmentti aloitti jo seuraavana päivänä viivytystaistelun Vieljärven itäpuolella Topasjärvellä yhdessä 7.Divisioonaan kuuluneen JR 8:n kanssa idästä ja etelästä tulevaa hyökkäystä vastaan. Puna-armeijan jalkaväki koukkaili kesällä 1944 sangen tehokkaasti, jos rintamahyökkäys ei tuottanut tulosta. Teitä pitkin vetäytyvien joukkojen toimintaa häiritsivät maataistelukoneet. Jatkuva perääntyminen kulutti puolustajien voimia ja hermoja. Etelän suunnalla vihollisen käyttämät Stalinin urut eli raketinheittimet ja tien suunnassa hyökkäävät panssarit mursivat vanhan rajan pinnassa JR 8 puolustuksen 6. heinäkuuta. Välillä mottiin joutuen, mutta taistellen motista murtautuen JR 9:n pataljoonat vetäytyivät U-asemaan Loimolan-Uuksujärven linjalle. Laatokan rantaa pitkin vetäytyvä armeijakunta viivytti vihollista sitkeästi ja onnistui viimein pysäyttämään neuvostojoukot Nietjärvellä.

Aunuksen ryhmän komentajan kenraali Talvelan käskemä vastahyökkäys 10.7. Käsnäselän ja Loimolan väliselle tielle ei tuottanut tulosta, mutta tilanne kuitenkin vakiintui täällä rintamalohkolla. Vihollinen kuitenkin jatkoi hyökkäystä Suojärven suunnasta Loimolanjärven pohjoispuolelle, minne JR 9 siirrettiin Rajajääkäriprikaatin rinnalle. Taistelut vaimenivat heinäkuun lopulla taistelujen painopisteen siirtyessä Ilomantsiin.

Aselepo

Sotatoimet loppuivat 2. syyskuuta solmittuun aselepoon, jonka oli määrä astua voimaan 4.9.1944 klo 7.00. Suomalaiset noudattivat tuota sopimusta, mutta neuvostojoukot jatkoivat tulitusta monilla rintamaosuuksilla seuraavaan aamuun. Välirauhan solmimisen jälkeen 19. syyskuuta JR 9 vetäytyi heti uudelle rajalle 20. syyskuuta ja seuraavana päivänä palattiin lähtöpaikkaan Tohmajärvelle. I ja III Pataljoona jäivät vartioimaan rajaa 17. lokakuuta asti, jonka jälkeen vastuu rajasta siirtyi rajavartiostolle.

Lokakuun lopulla JR 9 oli ryhmittynyt Onkamon ja Hammaslahden välille, mistä aloitettiin siirrot kotiuttamispaikoille. Ilomantsilaiset, enolaiset ja tuupovaaralaiset kotiutettiin Kaltimossa ja muut pohjoiskarjalalaiset Kontiolahdessa. Pohjoiskarjalaiset marssivat kotiuttamispaikoille ja kotiutettiin 10. marraskuuta alkaen. Muista suojeluskuntapiireistä olevat kotiutettiin Joensuussa.

Palvelukseen jäivät vuoden 1925 ikäluokka sekä vuonna 1924 syntyneet upseerit ja aliupseerit. Puolustusvoimien uudelleen järjestelyyn liittyen II P (varusmiehiä) siirtyi Tuusulaan Hyrylän kasarmeille 28. marraskuuta ja rykmentin esikunta sekä I P (varusmiehiä) Helsinkiin Santahaminaan. Näistä rykmentin osista muodostettiin 4. joulukuuta 1944 uudelleen nimetty Jalkaväkirykmentti 5.

JR 9 menetti yli kolme vuotta kestäneellä sotaretkellä 901 miestä kaatuneina, 61 kuolleina, 3 153 miestä haavoittuneina, 55 kadonneina ja 91 karkureina. Kaatuneita oli neljäsosa ja kokonaistappiot 120 prosenttia määrävahvuudesta.

Rykmentin taistelijoista Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritareiksi nimettiin:

• alikersantti Veikko Vehviläinen 26.9.1941 nro 15
• kapteeni Ahti Vuorensola 19.5.1942 nro 63
• kapteeni Yrjö Keinonen 8.9.1942 nro 91
• alikersantti Aarne Salonen 21.12.1942 nro 177
• korpraali Tauno Suhonen 21.12.1944 nro 179
• kapteeni Kauko Vilanti 10.2.1945 nro 190  

Rykmentin taistelutaival Tohmajärveltä Syvärin taakse ja takaisin voittoineen sekä tappioineen yhdisti JR 9 väen tiiviiksi joukoksi, jonka henki on säilynyt yli seitsemän vuosikymmentä ylittävänä siteenä.

Lähde: